Kauneudenhoitoa lyijyn, arsenikin ja lapamadon toukkien voimin

Ennen kuin innostutte, niin paljastan, että kyseessä ei ole uusi kasvohoito tai ihonhoitoinnovaatio. Kovasti puhutaan siitä mitä omalle ihollensa kannattaa levitellä nykypäivänä ja minä aloin muistella mitä historiankirjoissa on kerrottu menneisyyden kokeiluista. Eli kurkataan vähän ajassa taaksepäin tässä jutussa.

Ihon ja oman ulkonäön hoito on ollut iät ja ajat osa naisten päivittäistä rutiinia. Minäkin joka päivä, meikittöminäkin päivinä, hoidan ihoani aina vähintään puhdistusaineilla ja kosteusvoiteella. Parhaimpina päivinä on seerumia, voidetta, naamiota, meikkiä. Ennen kuin kukaan repii pelihousujaan, niin tiedän, että kovin moni pärjää pelkällä saippualla ja sipaisemalla toisinaan isoäidin vanhaa vaseliinia poskeen. Kaikki muu on turhaa. Nostan hattua ken näin pärjää, mutta itse en osaa ihan näin simppelisti elää.

Iholle ei tietenkään mitä tahansa kannata levitellä. Nykyään ollaan valveutuneita ainesosien turvallisuudesta ja siitä mitä ne kauan käytettynä voivat aiheuttaa. Silti tarkkanakin saa olla, nykytuotteissa voi olla kaikenlaisia pahiksia hormonihäiriköistä mikromuoveihin. Ilmankos luonnonmukainen kosmetiikka on koko ajan kasvussa. En ole ekspertti mitä tulee kosmetiikkapurnukoiden sisällysluettelon lukemiseen, mutta luulen, että olen silti hippuisen paremmin turvassa kuin entisaikojen naisimmeiset.

Jos joku haaveilee elävänsä Marie Antoinetten aikakaudella tai oikeastaan millään muullakaan vuosituhannella kuin nyt, niin en voi yhtyä haaveeseen. Entisaikojen elämänmeno kiinnostaa minua, mutta oikeasti niitä asioita en haluaisi olla kokemassa. Naisen asema ei ole helppo ollut vissiin ikinä, ei faaraoiden Egyptissä, ei viktoriaanisella ajalla. En ota kantaa miten hyvin naisilla nykyaikana menee, mutta yksi naisen tärkeimmistä ominaisuuksista historian kirjojen mukaan on ollut ulkonäkö. Kategoriat menivät a) kaunis tai b) ruma. Kummassakin tapauksessa kauneuden eteen tehtiin monenlaisia asioita.

KAUNEUDENHOIDON KUOLETTAVIAKIN KOTKOTUKSIA

Ihonhoitoa harrastettiin jo 3000 eaa. Egyptissä. Käytössä oli mm. luonnollisia tuotteita, kuten oliiviöljyä ja kasveista valmistettuja eteerisiä öljyjä. Kleopatra kylpi maidossa ja muinaisessa Egyptissä käytettiin myös hiekkaa ja aloe veraa kuorimiseen, hunaja- ja maitokylpyjä kosteuttamiseen sekä savi- ja oliiviöljytahnaa syväpuhdistukseen. Ei kuulosta vielä pahalta eihän! Meikkaamistakin harrastettiin ja Egyptissä käytettiin mm. hennaa huulipunana, hiusten värjäämiseen ja käsien koristeluun, josta tapa levisi Intiaan.

Muinaisten roomalaisnaisten mieleen oli voimakas meikki. Sen ajan kuuluisa runoilija Juvenal tuomitsi laittautumisen: ”Nainen ostaa voiteita ja hajuvesiä, kun hän haluaa olla uskoton”, mutta runoilijan sanat eivät vähentäneet kiinnostusta ulkonäön paranteluun. Roomattarilla oli varaa kauneudenhoitoon ja ruskettumista välteltiin. Poskissa ja huulilla saattoi olla elohopeaan liuotettua karmiinia.

Hiusten vaalentaminen onnistui 1500-luvulla hyvin, kun hiukset upotettiin syövyttävään nesteeseen ja annettiin auringon hoitaa loput. Rikkiarsenikkiakin käytettiin.

Keskiajalla naisen asema alkoi huonontua ja samalla hygienia että kauneudenhoito taantuivat. Ehostusta paheksuttiin ja pidettiin syntisenä. Pientä ehostusta nähtiin sen ajan aatelisnaisilla, kun ihoa vaalennettiin ja kulmakarvat nypittiin pois. Paavi Innocentus VIII tuomitsi kosmetiikan käytön vuonna 1592.

Barokin aikaan hygienia oli edelleen huonoa, mikä tiesi hyvää parfyymeiden tekijöille. Hajusteita käytettiin runsaasti.

1700-luvulla eliitti käytti ihonhoitoon paljon varoja ja valkaisi kasvojaan. Oma ulkonäkö symboloi vaurautta ja asemaa. Toisaalta isorokosta selvinneillä oli tarve peittää arpisia kasvojaan sekä lisääntynyt alkoholin ja sokerin käyttö toi epätoivottuja vaikutuksia ihoon. Vitivalkoiset kasvot viestivät, että ulkotöitä ei tarvinnut tässä talossa tehdä.

Kasvojen valkaisuun oli muutamia tuotteita tarjolla. Ilmeisesti jo 1500-luvulta lähtien käytettiin venetsialaista cerusea, joka oli jauhemaisen lyijyn ja etikan sekoitus. Tahnana kasvoille levitetty aine valkaisi kasvoja ja kiinnittyi paremmin ihoon, kuin aiemmin käytetty elohopeaa ja happamia ainesosia sisältäneet ihonvaalentajat. Nämä aikaisemmat kun veivät mennessään orvaskeden.

Lyijypohjainen tahna oli myrkyllistä ja aiheutti mm. silmätulehduksia, hammasmätää ja hiusten lähtöä. Ihon pintakin meni lopulta pilalle, jolloin aina vain paksumpi kerros cerusea piti sivellä kasvoille. Toisinaan pitkäaikainen käyttö saattoi johtaa jopa kuolemaan. Tämä tuote on saanut Guinnesin ennätystenkirjassa ”maailman myrkyllisin meikki” – tittelin.

1700-luvulla pariisilainen kemisti Nicolas Francois Dubois keksi, että nesteeseen sekoitettu lyijykarbonaatti valkaisi kasvoja tehokkaasti. Tänä päivänä valkoiset lyijyseokset katsotaan niin myrkyllisiksi, että niiden ainoa käyttötarkoitus on taideteosten restaurointi.

Marie Antoinette eli aikaan jolloin ihomaalit sisälsivät lyijyä ja syövyttäviä aineita. Lopulta ne suorastaan tuhosivat naisten kasvot ja saivat hampaat mustumaan / putoamaan. Silmiin tiputettavista belladonnatipoista saattoi ajan saatossa saada viherkaihin.

1800-luvun Britanniassa naisia neuvottiin pesemään hiuksiaan vedellä, jossa oli laimentamatonta ammoniakkia. Hiusten pesua suoritettiin harvemmin, sen verran epämiellyttävää se oli. Ammoniakki todennäköisesti poisti lian tehokkaasti, sekä ihon uloimman kerroksen. Niille ”epäonnisille”, joilla oli pisamia kasvoissaan neuvottiin huuhtelemaan kasvojaan sitruunamehulla tai hieromaan karbolihappoa niihin. Jos ei auttanut, niin auringossa istuminen viimeistään polttaisi pisamat pois.

Deodoranttia ei vielä 1800-luvulla ollut keksitty, mutta kehon hajuja peiteltiin kyllä runsaalla hajuveden käytöllä. Suosituin oli ambra, jota valmistettiin kaskelotin suolistosta kerätystä eritteestä. Ambra on tänä päivänä erittäin arvokasta sekä niin harvinaista, että hajuvesiteollisuus on korvannut sen suurelta osin synteettisillä lisäaineilla.

Arsenikkia käytettiin monipuolisesti kaunistautumiseen 1700- ja 1800-luvul­la kynsien hoidosta hiusten värjäykseen. Lääkinnällinen, ihoa ravitseva arsenikkisaippua oli vielä 1900-luvun alussa myynnissä.

Naisten kehojakin on nähty tarpeelliseksi muokata ihanteiden mukaan. Ylipainoisille suositeltiin painonpudotuslääkkeitä 1800-luvulla, jos ruokavalion muutos ei tuonut haluttuja tuloksia. Lääkkeet sisälsivät usein hengenvaarallisia ainesosia, kuten arseenia, strykniiniä, kokaiinia sekä lapamadon toukkia. Toukkadieetti piti sisällään toukkien nielemisen jonkin sortin kapseleina ja tarkoituksena oli, kun haluttu paino oli saavutettu, niin otettiin loislääke, joka häätäisi loiset kehosta. Hippusen hiljaiseksi vetää ja vahvasti epäilen, että ei ehkä kuitenkaan se kaikista suosituin keino ollut.

Joko alkaisi riittää? Olen haka keräämään kaikkea inhaa tietoa, koska se jää parhaiten mieleen. Kaikki keksinnöt eivät kuitenkaan ole painuneet unholaan tai tappaneet käyttäjiään. Helen Rowley keksi ensimmäisen hoitavan kasvonaamion v.1875 ja sitä pidettiin läpi yön kasvoilla. Se mm. valkaisi, joten täysin tervehenkinen se ei ehkä ollut, mutta tämän keksinnön jälkeen kasvonaamiot kehittyivät ja ovat edelleen osa meidän kauneudenhoitorituaaleja. Tosin kepeinä ja kankaisina versioina.

30-luvulla kotimaassamme annettiin tällaista kohtalaisen tervehenkistä oppia etten sanoisi: ”Tie kauneuteen kulkee vain terveyden kautta ja terveyteen taasen päästään vain luonnollisia elämäntapoja noudattamalla. Oikea ruokajärjestys, voimistelu ja liikunta, raitis ilma, riittävä uni ja puhtaus – kas siinä kauneusresepti, jonka tehoa ei voita mikään muu.” (Elna Kangas: Kauneudenhoito-opas, 1931)

Palatakseni pelkän saippuan ja vaseliinin käyttäjiin kauneudenhoitorutiineissa, niin yhdistelmä ei ole se kaikista huonoin. Ei lainkaan. Ylimääräiset kemikaalit taitavat olla niitä meidän ajan myrkkyjä, joita on yllättävän vaikea vältellä, vaikka haluaisikin.