20 vuotta noloja tilanteita, kun ei muista kasvoja

Vastikään Brad Pitt kertoi, että hänellä on jonkinasteinen kasvosokeus. Tulipa fiilis, että jos Brad Pitt kertoo, niin kai minäkin voin asiasta pari sanaa sanoa. Vaikka eipä sillä ole väliä kuka asian kertoo. En ole edes kovin suuri fani, mutta se, että asiasta puhutaan on tärkeää. Itsellä meni kokonaiset 20 vuotta ennen kuin ymmärsin olevani jollain lailla vajaa. Siis kasvojen tunnistamisessa.

20 vuotta sitten olin yökerhon naisten vessassa. Tilassa oli kaksi muutakin nuorta naista, joista toinen katsoi peilin kautta minua. Katsoin takaisin, pesin kädet ja katsoin uudelleen. Ajattelin, että hän luulee minua joksikin toiseksi. En huomannut hänen tervehtivän. Kenties siksi kun en reagoinut mitenkään, tai ehkä hän oli ujon sorttinen. En tiedä, en paremmin tuntenut, mutta vasta muutama päivä aiemmin olimme yhden kokonaisen illan samassa porukassa viettäneet. Tajusin sen, kun katsoin hänen lähtevän ulos vessasta. Hetken seistyäni siinä jotkin palikat loksahtivat ja muistin hänen hiustyylinsä ja kovin kapeat kasvot. Olisi pitänyt moikata, olisi pitänyt tuntea.

“Eksä muista mua? tai “Etkö tunnista mua” olen muutaman kerran elämässäni kuullut. Olen opetellut reagoimaan tähän niin, että vastaan “aa, joo, toki, voi että, en nyt jotenkin yhdistänyt, anteeksi”. Olen toisinaan yrittänyt kertoa kanssaihmisille, että en muista kasvoja. Sitä ei ehkä osata kuvitella oikeaksi ongelmaksi, jos itse muistaa muiden kasvot. Joten minun on välillä helpompi leikkiä vähän hölmöä. Ettei loukkaa toista.

En ole täysin kasvosokea. Tunnistan mielestäni suurimman osan tutuistani. Tai no, älä vaan aja outoa autoa vastaantuliessa, silloin en välttämättä tunnista. Tämäkin käynyt. Hyvin tuttu ihminen ajoi kapealla kadulla vastaan muulla kuin omalla autollaan. En tunnistanut. Myöhemmin samana päivänä parkkipaikalla hänen noustessa autosta minua tervehtimään, ja kertoen ajaneensa vastaan, tunnistin. Edelleen muistan sen hetken kun hän ajoi vastaan siellä tiellä. Muistikuvissa kuskilla ei ollut hänen kasvoja.

Ennen kuin tajusin kasvomuistissani olevan jotain häikkää, asia ei luonnollisestikaan häirinnyt minua. Yökerhon vessaepisodin jälkeen tajusin, että minun olisi pitänyt tunnistaa se henkilö. Koska vain pari päivää aikaisemmin vietimme monta tuntia samassa porukassa. Mitä enemmän asiaa ajattelin, ymmärsin tämän vajavaisuuden olleen osa minua jo pitkään.

Olen lueskellut hieman kasvosokeudesta. Siitä, että sitä on eri asteista eikä sitä voi parantaa. Kuten sanoin, tunnistan jostain syystä kyllä ihmisiä, läheisiä, ystäviä. Ainakin useimmiten. Yllättäen eteeni tulevat tutut kadulla, kaupassa tai paikassa, jossa en ajatellut heihin törmääväni saattavat kohdata hämmentyneen katseeni, kunnes tajuan joko hetimiten kuka hän on tai tajuan, että tämä pitäisi tuntea, ala puhua. Yritän vältellä noloja tilanteita.

Niitä kuitenkin aina tulee. Tässä muutama. Etkö sä tunnista mua? Sanoi vieressäni istunut iloinen nainen eräissä juhlissa. Olimme jo hetken niitä näitä jutelleet. Juhlat olivat mieheni tuttavien juhlat, joten kovin montaa en odottanut siellä tuntevani. Valitettavasti juuri tuolloin en ollut valmistautunut tähän kysymykseen ja taisin töksäyttää, että ei, en tunnista. “Mutta olemme tavanneet monta kertaa”. Kävi ilmi, että töiden kautta hän oli käynyt työpaikallani taidegalleriassa ja taidelainaamossa. Siellä myös järjestettiin erilaisia kokouksia usein, joissa olin myös töissä. En edelleenkään tiedä missä näissä tilanteissa hänet olin tavannut, koska luulenpa itse nolostuneeni niin tästä ja hänen loukkaantuneen, että emme oikeastaan jatkaneet juttua enempää.

Eräänä talvena pienessä työpaikassani oli kaksi työharjoittelijaa. Useamman kuukauden ajan näimme ja teimme päivittäin töitä yhdessä. Heidän työharjoittelu loppui helmikuussa ja kesäkuun alussa tulivat kesätöihin. Toinen kun asteli ensimmäisenä työpäivänään respaan, niin minä käsipäivää esittelin itseni. “Eksä tunnista mua?” Niinpä, näitä riittää.

Asiakaspalvelussa pärjäsin sillä lailla, että aina aamulla näin kalenterista ketä oli talossa ja ketä oli odotettavissa. Vuosien ajalta nimet olivat usein hyvin tuttuja ja pystyin valmistautumaan asiakkaiden tuloon. Tapanani oli aina tervehtiä iloisesti kaikkia ja siitä olikin sitten helppo siirtyä vaihtamaan kuulumisia monien vanhojen asiakkaiden kanssa. Kyllä, muistan monen elämäntarinat, lastenlasten nimet ja lempiharrastukset. Kasvot oli vähän eri juttu sitten. Onneksi tietyt eleet, naurahdukset, ruumiinrakenne ja kävely sekä toisinaan pihaan ajettu auto paljastivat minulle kuka oli kyseessä.

Eläpä tällaisena sitten. Milloin sinua luullaan ylpeäksi, milloin varmaan idiootiksi. Aikanaan ajattelin, että minäpä harjoittelen vastedes ihmisten tunnistamista. Kyllähän minä opin kaikki tuntemaan. En ole vielä keksinyt keinoa siihen.

Ellen olisi lukenut kasvosokeuteen liittyvistä asioista, en olisi tajunnut, että olematon reittimuistini saattaa olla tästä kiinni. Voin ajaa saman ystävän luo monta kertaa ja joka ikinen kerta epäröin jossain vaiheessa reittiä, (joka saattaa olla simppeli) ja kaivan kartan. Ennen vanhaan paksuissa puhelinluetteloissa oli kaupunkien kartat. Sellainen oli aina autossani, karttojen takia. Nykyään kännykän karttasovellus juttelee mukavasti mihin pitää kääntyä jne. Kasvosokeilla on lukemani mukaan suunnistusongelmia ja voin allekirjoittaa tämän.

En tavallaan jaksa enää hävetä sitä, että en tunnista ihmisiä. Vaikka saahan tämä vähän käpertymään kuoreensa. Nolostelen toki sillä hetkellä, kun joku taas ihmettelee kun en muista, miten en muista, niinpä, mutta jälkikäteen nämä tilanteet eivät hirveän usein enää nosta punaa poskille. Tsemppiä kaikille tämän asian kanssa eläville. Tämä on todellista, aivot eivät “parane” eikä tunnistaminen pahemmin helpotu. Mutta kyllähän tämänkin kanssa elää, kun on pakko.

6 thoughts on “20 vuotta noloja tilanteita, kun ei muista kasvoja

  1. Mulla ei ole (tiettävästi) varsinaista kasvosokeutta, mutta tunnistan kyllä tuon, että monesti on vaikea muistaa mistä yhteydestä jonkun kasvot ovat tutut. Erityisesti isoissa tilaisuuksissa on tosi noloa kun ei muista kuka on kuka.
    Hiljattain päädyin samaan illallispöytään ihmisten kanssa, joita en muistanut koskaan tavanneenikaan. Pian kävi ilmi, että olemme tavanneet tismalleen samassa paikassa aiemmin. Kyllä nolotti.

    1. Heh, vähän noloihin tilanteisiin sitä päätynee välillä, oli kasvosokeutta tai ei. Mutta kyllä tuo samassa illallispöydässä istumisepisodi kuulostaa ihan mun elämältä 😂

  2. Olipa mielenkiintoinen juttu! Itselläni kasvomuisti on hyvä, samoin nimimuisti. Välillä pelottavankin hyvä. Mutta mieheni kohdalla asia on toisin: jos hän muistaa kasvot, hän ei muista nimeä ja toisinpäin. Usein hän toteaa, että joku näyttää tutulta, muttei muista mistä henkilön tuntee, vaikka kyseessä olisi luokkakaveri menneiltä ajoilta. Hassua.

    Minna

    1. On ollut pakko vain todeta, että kyllä meidän ihmisten aivot toisistaan eroavat ja paljon. Helpommallahan sitä pääsisi, jos tunnistaisi ihmisiä paremmin.. Onpa mahtavaa, kun noin vain muistat nimet ja kasvot!

  3. Olen ollut koko elämäni työssä jossa kohtaan paljon ihmisiä. Usein vielä elämän tärkeissä kohdissa. Kovin tuttua on että minut tunnetaan, mutta joudun pinnistelemään että mihin tämä henkilö kuuluu 😀 Aina ei kehtaa pyytää tarkennusta, että mikäs porukka se taas olikaan missä olemme tavanneet. Sinänsä en kasvosokeutta tunnista, mutta sen kyllä että oma kovalevy voi olla kovilla monissa kohdissa elämää.

    1. Ihan varmasti jää osa ihmisistä vähän unohduksiin, jos tapaa työkseen tai muutenkin paljon ihmisiä! On siinä vaan jotain kiusallista kysyä toiselta, että missäs me oltiinkaan tavattu?! 😅

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.