Kuunvaihde. Näin ne sitten vilahtelee. Kuukaudet silmissä. Asiaa ei jotenkin auta se, että aamuisin on nyt pilkkopimeää ja iltaisin pimeys laskeutuu koko ajan aikaisemmin. Sen verran omaan energiatasoon vaikuttaa tämä kaikki, että iltakuuden jälkeen ei huvita lähteä mihinkään. Mihinkään. En pelkää pimeää eikä muutenkaan mitään estoja pitäisi olla harrastaa iltaisin vaikka mitä, mutta harrastan ihan kotona olemista pääsääntöisesti. Annan pimeän syksyn mennä pikkuisen liian ihon alle.
Lokakuussa noin muuten ei mitään vikaa ollut. Kaikki perheessä olivat terveitä (koputan puuta), töitä on riittänyt ja kotoilun lisäksi kerkisin teatterissa ja paristi paikallisia ravintoloita käydä tukemassa.
Tähän kuvahaasteeseen olen vuoden alusta asti luetellut arkihetken, huippuhetken ja ei niin onnistuneen hetken kuluneelta kuulta. Nadinen (Via Per Aspera Ad Astra) loistava blogihaaste tämä!
ARKIHETKI
Lokakuussa tulee seurattua luonnon muutosta tarkalla silmällä. Vaahteroiden muuttuminen keltaisiksi ja pihan angervot punaisiksi tuo joka syksy haikean fiiiksen samalla, kun näky on niin kaunis. Ei sitä olisi, jos kesä säilyisi ikuisesti. Lempimaisemani ( ei kuvatodistetta valitettavasti) syksyllä on pieni saari järven keskellä samalla, kun koko saaren puut ovat ruskan värittämiä. Heijastus veteen tekee näkymästä entistä maagisemman. Näitähän on Savonlinnassa paljon ja tähän väliin tekee mieli sanoa, että itselleni valokuvien ottaminen ei tule luonnostaan. Yleensä riittää, että näen ja koen sen tilanteen. Kamera ei hakeudu käteen ellen käske ja muistuta itseäni. Nyt lokakuussa jaksoin hyvin vähän sitä tehdä, vaikka olen blogin aloittamisen jälkeen yrittänyt patistaa itseäni ottamaan valokuvia enemmän.
Valokuvan muistin ottaa ensi hetkestä, kun pihassa oli enempi lunta. Tähän asti se oli vain kuuraa ja yön tuomaa valkoista haitua, mutta nyt ensilumi tuli. Tässä todistusaineistoa siitä. Henkilökohtaisesti ei haittaisi, jos tämä olisi tapahtunut vasta kuukauden päästä. Talvi kestää ihan riittämiin noin muutenkin, jos minulta kysytään.
HUIPPUHETKI
Kuukauden huippuhetki oli parin päivän lomanpoikanen lasten kanssa sukuloimaan Hämeeseen ja porukoiden valmiiseen ruokapöytään. Joskus lapsukaisten kanssa matkaaminen voi olla raskasta, jos nurinavaihe on päällä. Ja joskus se on mitä mukavinta puuhaa, kuten tuli todistettua käydessämme Hämeen linnassa.
Teimme lasten kanssa siis visiitin Hämeen linnaan. Omastakin vierailusta mennyt vuosia, vaikka lukuisia kertoja siellä kerinnyt käydä. Mieleenpainuvimmat kerrat lienevät, kun teatteriseuran kanssa siellä aikanaan esiinnyimme sekä tanssittiin hyvän ystävän häitä. Nyt ensimmäistä kertaa omien muksujen kanssa tuli vierailtua paremmin.
Linnassa sai ihan itsekseen käyskennellä, eli ei tarvinnut ottaa opastusta. Kolmevuotiaan kanssa opastus kuulosti mahdottomuudelta, joten ostin liput ja lähdimme omin nokkinemme kolmea kerrosta kiertämään. Vanhempi lapsi sai linnabingon käteen ja juniori oli noin muuten todella innostunut.
Linna on mielenkiintoinen ja parasta siellä tietenkin on tunnelma, kaikki ahtaat käytävät, hankalat kulkuväylät ja historian havina. Tykkäsin, tai siis kaikki tykkäsimme Metsien kuninkaalliset -näyttelystä, jossa pääosassa olivat hirvi, karhu, ilves ja susi. Vanhempi lapsikin näki viimein hirven aidon kokoisena ja minusta on aina positiivista, kun kerrotaan luonnosta ja sen eläimistä. Ymmärtää pienestä pitäen paremmin miksi on niin tärkeää pitää huolta luonnosta.
Olin periaatteessa valmistautunut hyvin lyhyeen käyntiin, jossa toista ei kiinnosta ja toinen makaa lattialla selällään, kun ei huvita kävellä. Mutta vielä mitä, meillä oli hauskaa ja juniori olisi seuraavanakin päivänä halunnut Hämeen linnaan. Itse sujuvasti kutsuin linnaa varmaan kymmenen kertaa Olavinlinnaksi.
EI NIIN HUIPPUA
Olisi tässä kuussa muutama pieni hölmöily löytynyt, mutta tämän hetken fiilis on jotenkin synkempi. Liittyen siihen, että maailmalla noin niin kuin rauhan kannalta ei hirveän hyvin mene. Tekeekö mieli aamulla avata uutiset kännykästä? Ei minunkaan.
Eihän me tavalliset tallaajat voida ymmärtää sitä miksi rauha ei ole mahdollista. Miksi ihmisten ei anneta elää omaa elämäänsä tai heidän ei anneta vaikuttaa siihen miten se heidän kohdallaan tulee menemään. Ymmärrän vuosikymmenten takaiset konfliktit, mutta en sitä ketä ne hyödyttävät. Valtataistelu on jotain missä en pärjäisi, kun minusta olisi vain inhimillistä, että ihmiset (siviilit sotakielessä) saisivat elää rauhassa. Diktaattorit, tyrannit, hankalat johtajat voisivat puolestani tappaa vain toisiaan. Mutta että aina tuhannet sivulliset on siihen vedettävä mukaan.
Ei ole ratkaisua minulla tähän yleiseen veren vuodatukseen. Ainahan ihmiskunta on elänyt niin, että sota, sisällissota tai jonkin sortin valtataistelut ovat käynnissä jossain päin maailmaa. Uskomatonta on se, että kaikkien näiden kokemusten jälkeen ja rauhansopimusten aikana syttyy aina uudestaan ja uudestaan sota. Turha tässä varmaan on toivoa enemmän järkeä maailman suuriin päättäjiin, normaaliutta johtajiin ja lisää Martti Ahtisaaren kaltaisia henkilöitä neuvottelemaan. En vain tiedä mitä sitä pitäisi tehdä näiden uutisten edessä.
Yllä kuva tältä kuulta. Tutustuin Militaria-museoon Hämeenlinnassa. Kolme kerrosta, joissa valtavasti sotahistoriaa sekä ulkonäyttely. Nyt kun maailmalla kuohuu, niin tuntui samalla jotenkin uskomattomalta katsella museon laajaa sotakokoelmaa ja lukea historiaa. Jos sota ei ollut maailmalla, se oli meillä. Ja toisinpäin. Sota ja taistelut ovat olleet läsnä ja usein.
Vanhoja tykkejäkin oli esillä. Yksi oli 1700-luvulta ja kuulemma samanlaisia jo 1500-luvulla tehty. Eihän se sota uusi asia ole. Olisi vain niin hienoa todeta, että sota, se kuuluu historiaan se. Museoon. Ei vuoteen 2023.
12 thoughts on “Lokakuun hetkiä kolmessa kuvassa”
Nimenomaan, museoon kaikki kalusto jälkipolville ihmeteltäväksi eikä aina vaan aloitettaisi uusia konflikteja milloin missäkin päin maailmaa. Aina joku hyötyy sotimisesta – valtaapitävä, sotateollisuus, rahoittajat – joten ne tuskin ikinä loppuvat :/
Sinäpä sen sanoit. Joku hyötyy aina jotenkin. Surullista se. Ei taida konfliktit meidän maailmasta vähetä.
Mukavaa talviaikaa ja kohta vaihtuvaa marraskuuta Sinulle ♡
Kiitos paljon! Ihanaa alkavaa marraskuuta sinullekin! 🤍
Sota on näkyvämmin esillä täällä Liettuassa, sekä Kaunasissa että Vilnassa, mitä missään muualla olen nähnyt. Olen myös vieraillut talossa, jossa asuu pakolaisia Ukrainasta. Se oli sydäntäsärkevää: on se asutus tietysti ihan siisti ja hyvin varustettu, osa ihmisistä myös käy töissä, lapset ovat koulussa, mutta se tieto, että näiltä ihmisiltä on riistetty vapaa tahto, koti ja itsemääräämisoikeus jonkun pikku diktaattorin toimesta, tuntuu niin käsittämättömän pahalta. Sota ei todellakaan kuulu vuoteen 2023.
Lapset osaavat kyllä olla mitä mainiompi matkaseura, silloin kun heitä sattuu huvittamaan 😁.
Nyt minua jäi harmittamaan, ettemme koskaan käyneet Hämeen linnassa. Olen opiskellut Hämeenlinnassa, joten kaupungissa tuli käytyä, mutta varsin huonosti juuri nähtävyyksillä. Pitää joskus ottaa uusiksi 😊.
On todellakin sydäntäsärkevää, että joutuu pakenemaan kotoaan ja jättämään kaiken. Jos kerkiää pakoon. Sairasta on sota.
Ei sitä kaikkea aina kerkiä, mutta linna on kyllä vierailun arvoinen kohde. Joskus ne lähimmät nähtävyydet saattaa jäädä kiertämättä, mutta lomalla mennään senkin edestä, jossain muualla😅
Näitä kuvapostauksia on tosi kiva lukea! Kellojen siirtämisen jälkeen pimeys alkaa todellakin tuntua. Mä tykkään syksystä ja pimeydestäkin, mutta kyllä se niin on, että enemmän tulee vietettyä sisällä kotona aikaa. Täällä metsässä kun vielä on tosi pimeä! Valoketjut antaa onneks kohta lisävaloa pihaan😊
Kiitos, kuukauden tapahtumia onkin ihan hyvä vähän miettiä näin kuunvaihteessa. Ei aina porhalla vain eteenpäin ajatuksissaan.
Pitäisi viritelläkin vähän lisävaloa omaan pihaan! Huomannut jo todella monien laittaneen kauniita valoja niin ikkunoihin kuin pihakaiteisiin. Tähän vuodenaikaan iltaisin ei muuten liikaa valoa voi olla.
Mukava päivä teillä on ollut Hämeenlinnassa ja linnassa. On muutaman vuosi itsellänikin jo mennyt viime käynnistä, vaikka ohi ajetaan aika useinkin.
Maailmantilanne on kaikkea muuta kuin toivottavaa. Monella tapaa sota tulee lähelle, vaikka suoraa uhkaa ei olekaan olemassa tällä hetkellä. Erilaista varautumista tapahtuu.
Todellakin kaikki siihen liittyvä joutaisi museoon kertomaan ihmisen itsekkyydestä.
On se kumma kun rauhassa eläminen ei voi olla se vaihtoehto.
Oli mukava päivä kieltämättä! Ja oli herättävää käydä siinä armeija-museossa. Monipuolinen on sodankäyntivarustelu ollut aina nykyajan moderneista vehkeistä puhumattakaan. Eikä niitä kovin nopeasti museoon taideta saada maailmasta.
Arki. Siinä se. Ja juurikin arjessa nyt läsnä oleva luonnon muutos. Seuraan olohuoneen maisemaikkunastamme tätä tarinaa. Vielä emme Turkuun ole saaneet lunta, mutta kesän vehreys on vaihtunut ruskan kautta lehdettömiin puihin. On harmaata.
Sotaa kuulee joka puolelta liikaa. Olen kymppiuutisten aikaan päivän annokseni täyttänyt, enkä jaksaisi yhtään enempää. Vähempikin riittäisi.
Tykkään tasaisesta arjesta ja siitä, että se tavallaan tuo turvaa noita uutisia vastaan. Näin muuten unta viime yönä, että uutisissa kerrottiin tiedustelun saaneen selville Venäjän aikovan hyökätä lyhyen ajan sisällä Suomeen. Että sillä lailla. Ehkä liikaa uutisia tullut nyt katsottua minunkin. Rauhaa, kiitos, kaikille.