Syysloma on sopiva hetki piipahtaa toisella paikkakunnalla asuvien porukoiden (eli vanhempien) luona sekä muutenkin sukuloimassa. Sinne on mukava lähteä ja vien toki lapset mielelläni isovanhempiaan tapaamaan. Porukat käyvät kyllä enempi täällä meillä kylässä kuin me heillä.
Pitkä välimatka merkitsee aina yökyläilyä. Hotelli on joillekin vaihtoehto, mutta ei meille. Sen kerran kun matkaan lähdetään läheisiä tapaamaan, niin koko käytettävissä oleva aika hyödynnetään totta kai.
Tosin yökyläily ja porukoille meno aiheuttaa itsessä outoja tuntemuksia. Olen siis neljänkympin korvilla, täysin itsenäistynyt ja jollain mittapuulla varmastikin ihan normaali äiti-ihminen, joka pyörittää omaa kotitalouttaan sujuvasti. Jotain kuitenkin muuttuu, kun menee takaisin kotikylään ja porukoiden luokse. Heität matkatavarat makuuhuoneeseen ja käyt taloksi. Omassa kotona helposti siivoilisi, laittaisi ruokaa, tekisi arkiaskareita ja mitä sitten täällä kylässä teen. No menen sohvalle istumaan.
Oma äiti-ihmiseni on omatoiminen hääräilijä, joka ajaa tunkeutujat keittiöstään. Turha mennä keittoja keittelemään tai varsinkaan siivousapua tarjoamaan. Joten olen työtön. Paitsi toki olen lasten kanssa. Ellei lasten pappa, eno tai muut kylään tulevat sukulaiset kerkiä heitä leikittämään. Jolloin olen taas työtön ja “jouten”. Yritän jotain hyödyllistä aluksi. Ei, keittiöstä häädetään pois. Tosi kummallinen tunne siis. Olla vain.
Pientä taantumista
Joitain vuosia sitten tuntui, että vähän jopa taannun, kun palaan kotimaisemiin ja äidin ruokapöytään. Jota siis nytkin teen. Valmiiseen pöytään käydään. Taantumiseksi kutsuisin, että on täysin valmis passattavaksi. Vanhoihin rooleihin sujahtaa helposti ja olettaa, että äiti tekee asioita puolestani(!!).
Sitä myös käy itsekseen kaapilla ja kaivaa keksejä. Ei ole siis minun keksejä, mutta automaattisesti oletan, että minulla on niihin oikeus. Vaikka en täällä asu.
On ollut itsetutkiskelun paikka, kun on huomannut omituisuuksia omassa käyttäytymisessään. Sitä tiedostaa, että on järkevä aikuisihminen ja silti jostain syvältä kumpuaa se teini, joka vietti lapsuutensa tässä kylässä.
Onneksi perheessäni tulemme kaikki toimeen keskenämme eikä mitään skismoja ole. Muille perheenjäsenilleni on ilmeisesti ihan ok, että olen tällainen kuin olen. Silti joskus, olo on jotenkin hassu, kun näin aikuisena pakkaan kimpsut ja kampsut ja yövyn toisten nurkissa. Ellei tätä välimatkaa olisi, niin jäisi tämäkin kokematta. Mielestäni osaan jo aika hyvin olla muuttumatta siksi Tiinaksi näiden yökyläilyjen aikana, joka asui 19 vuotta kotona ennen maailmalle muuttoa.
Alun ihmettelyn jälkeen osaan minäkin rentoutua, sillä lailla olla vain. Kotoa pois lähteminen vaikuttaa myös siihen, että esimerkiksi työasiat eivät pyöri mielessä. Eikä tekemättömät jutut. Hengähdystauoksi voisin kutsua tätä meidän yökyläilyä. Enkä pistä pahaksi pakollista ruoanlaittotaukoakaan. Joskus tuntuu, että lapsiperheessä ei muuta teekään kuin laita ruokaa. Ja jos nyt äitiäni kohtaan herää sääliä, niin yrittäkääpä itse tulla hänen keittiöön niitä soosseja tekemään. Pidän tietenkin huolen heidän vieraillessa meillä, että palvelu pelaa myös toisinpäin.