Katseeni on aina ollut tukevasti tulevassa. Joskus jopa niinkin, että tästä hetkestä nauttiminen on unohtunut. Meni monia vuosia, kun en paljoa taakseni katsellut. Aina piti olla menossa kohti uutta ja jotain mukavaa piti olla horisontissa odottamassa. Nyttemmin mielestäni olen vähän rauhoittunut tässä suhteessa. Katson toki tulevaan, mutta osaan jo suunnitella sitä paremmin kuin nuorempana.
Jostain syystä taannoinen kotiseutuvisiitti pisti miettimään omaa elämänkulkua. Lapsuus ja nuoruus kului Hämeessä. Ensimmäisiä elämän isoja päätöksiä tuli tehtyä siellä. En ehkä niinkään haikaile takaisin sinne, mutta välillä ymmärrän paremmin itseäni, kun muistelen millainen olin nuorena. Nyttemmin omalle lapselle on ollut kiva näyttää entisiä kouluja ja koteja sekä maisemaa, jossa lapsena harrastettiin ja käveltiin pitkät matkat kouluun.
Ihmisenä olen muuttunut aika lailla vuosien varrella ja osin olen harjoitellutkin olemaan avoimempi, huomioon ottavampi ja yleisesti ottaen mukavampi. Nuorempi minä oli aika puolustautuva, töksäyttelevä sekä itsevarmempi. Porskutin siis itsevarmasti eteenpäin enempiä suunnittelematta, tein tismalleen niitä asioita, jotka miellyttivät minua enkä pohtinut tarkemmin valintojani. En tiedä olisiko pitänyt esimerkiksi pyrkiä yliopistoon? En hakenut, koska unelma-ammattia ei ole ikinä ollut. Lukiossa en todellakaan valinnut aineita tulevaa koulutustani tukemaan, jota nykypäivän fiksut lukiolaiset tekevät.
Ehkäpä nyt toivon, että olisin voinut olla suunnitelmallisempi nuorempana. Edes kaksikymppisenä. Mutta mennyt on mennyttä. En kadu enkä harmittele. Yritän ottaa opiksi ja myös ymmärtää itseäni. Jos jotain hyvää, niin kaikesta oppii. Jotkut asiat vain tulevat vasta iän myötä.
Tutuissa maisemissa
Yhtenä päivänä tehtiin lasten kanssa pieni ulkoiluretki Vanajanlinnan kauniiseen puistoon. Kyseinen paikka on muutaman kerran näytellyt tärkeää osaa omassa historiassani. Vietin tavallisen lapsuuden, jossa ei matkusteltu tai käyty ulkona syömässä. Vanhojen tanssien jälkeiset iltamat vietettiin Vanajanlinnassa. Muistan pitkät pöydät ja sen, että oli vähän jännittävää. Kaikki koulukaverit olivat kauniita ja rohkeita. En muista illan menusta mitään, mutta tämä ruokailu taisi olla minulle ensimmäinen hienompi illallinen.
Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan matkailua. Miksikö? Koska selasin yhden välitunnin ajan meille jaettua tuhottoman paksua valintaopasta ja ainut mikä sillä hetkellä tuntui realistiselta vaihtoehdolta oli matkailualan koulutus ammattikorkeakoulussa. Näin päädyin matkailualalle. Koulussa ensimmäisen työharjoittelun tullessa eteen otin yhteyttä Vanajanlinnaan. Se tuntui mielenkiintoiselta vaihtoehdolta ja Vanajanlinnalla oli hyvä maine tasokkaana matkailualan paikkana. Pääsin harjoittelemaan kesäksi heidän vastaanottoonsa. Tästä on nyt 17 vuotta. Kokemus työharjoittelusta tuki päätöstäni jatkaa matkailualalla ja hakeutua jatkossa koulutusta vastaaviin tehtäviin.
Joitain vuosia sitten päädyin jälleen Vanajanlinnaan ja ihan suunnitelmallisesti. Olimme mieheni kanssa miettineet häitämme, mutta aika saamattomia olimme sen suhteen vuosien ajan. Olin saattanut mainita, että naimisiin voitaisiin mennä sitten Vanajanlinnassa, mutta talon rakentaminen, vauva jne. olivat aina tärkeämmässä osassa. En toki samaan aikaan muiden elämän mullistusten kanssa olisi häitä halunnutkaan järjestää.
Lopulta hääpäivämäärän lukkoon lyöminen ja suunnitelmien aloittaminen konkretisoivat homman ja se oli aika hauskaa alusta loppuun. En ole lapsena unelmoinut häistäni tai suunnitellut minkälaiset ne olisivat. Mutta aika selvää oli, että en haluaisi hirveästi raataa niiden eteen, vaan nauttia ja vain saapua paikalle. Tiedän olevani onnekas, koska juuri näin sainkin tehdä. Viihdyn Vanajanlinnassa ja oli ihanaa saada kutsua läheiset ja ystävät kauniiseen paikkaan, kerrankin yhtä aikaa, ja viettää ikimuistoinen juhla.
En aio käydä läpi kaikkia merkityksellisiä rakennuksia ja paikkoja elämäni varrelta täällä blogissa, älkää pelätkö. Tässä Katumajärven rannalla hetken istuessa oli mukava muistella menneitä. Joskus olen hetkosen myös miettinyt missähän sitä nyt olisi, jos lukioikäisenä ja heti sen jälkeen olisi tehnyt erilaisia valintoja?
Ehkäpä fiksumpaa olisi miettiä tulevia valintoja, kuin pohtia mahdotonta, mutta välillä on pakko vähän kääntää katsetta taaksepäin. Aika menee niin hurjaa kyytiä eteenpäin, että pelottaa unohtavansa vielä jotain tärkeää. Ja saattaahan sieltä menneestä löytää jotain, mikä auttaa tekemään uusia ja kenties parempia päätöksiä.