Irtisanouduin nelikymppisenä

Otsikossahan se tuli sanottua. Että mitäköhän sitä tuli tehtyä? Irtisanouduin vakituisesta työstäni. Me tämän ikäisethän ollaan kuumaa tavaraa työmarkkinoilla. Tai sitten ei, olen kuullut. No, palataanpa ensin vähän ajassa taaksepäin. 

Olen samaisessa matkailualan yrityksessä työskennellyt vuodesta 2005. Enpä arvannut silloin työsopimusta kirjoittaessani, että yhteinen taival tulisi olemaan näin pitkä. Työssä oli paljon itselle sopivia elementtejä, jotka saivat jatkamaan vuodesta toiseen. Kuitenkin, yritys on pieni ja näihin vuosiin mennessä saavutin sen minkä työuralla pienessä paikassa voi saavuttaa. Olen luonteeltani sen verran mukavuudenhaluinen, että tämän hoitovapaan loputtua olisin jatkanut töitäni vanhaan malliin ilman itseni haastamista. Joten, nyt tuli tilaisuus kiskaista laastari irti ja lähteä omalle epämukavuusalueelle katsomaan mitä tapahtuu. 

Tämän blogin kirjoittamisenkin aloitin halusta tehdä uutta. Nähdä mihin itsestä on, kun ei tee samoja asioita vuodesta toiseen. Opiskelua en lähde nyt aloittamaan. Sen tien kuljin, ainakin hetkeksi, ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Opiskelin ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon. Se oli aika haipakkaa aikaa, opiskelujen ja työn yhdistäminen. Opiskelu oli kuitenkin mieluisaa ja koulussa oli hienoa kohdata samantyyppisiä ihmisiä, jotka olivat lähteneet kehittämään itseään ja omaa osaamistaan.

Olo irtisanoutumisen jälkeen on yllättävän tyyni. Ehkäpä tämä pitkä ero työstä on auttanut asiaa. Korona toi elämäni ensimmäisen lomautuksen ja sitten aloitin äitiysloman. Sen jälkeen en ole töitä tehnyt. Enpä silloin keväällä, nopealla tahdilla tulleen lomautuksen aikaan arvannut, että puolitoista vuotta myöhemmin ollaan tässä. 

Mitäs nyt

Jatkan juuri nyt hoitovapaatani ja pitäisikin muistaa hakea sitä lisää ensi kevääseen asti. On minulla hihassa plan b, että en ihan tyhjän päälle hyppää. Mutta se konkretisoituu ensi vuoden puolella sitten. Totesin itselleni jo ennen vauvan syntymää, että tässä iässä kun vielä saa kokea näin ihanan asian, niin otan siitä ilon irti ja nautin kotona olosta. Ja todella nautinkin. Herätyskello soi enää harvoin ja aikataulut ovat kovin erilaisia kuin työelämässä. Päivän ainoat deadlinet ovat lämpimien ruokien valmistaminen oikeaan aikaan ja pienimmän laittaminen päiväunille oikealla hetkellä. Nämä kun tekee samaan aikaan joka päivä, niin muu päivänkulku sujuu oikein leppoisasti. Joistain rutiineista ei siis pääse eroon.

Tällä hetkellä arki on niin tavallista kuin mahdollista. Flunssa löysi meidätkin viimein ja syksyn ensimmäinen räkätauti on itselläkin. Tämän viikon kampaaja-ajan peruin, pitkin hampain. En tietenkään ole siinä kunnossa, että ihmisten ilmoille voisi lähteä, mutta loppuviikolla häämöttävät ystävän nelikymppiset toimivat hyvänä motivaattorina saada tukka kuosiin. Paitsi, väliinhän ne taitavat nyt jäädä, ellei tauti tästä ihmeellisesti häviä.

En ole marraskuun ystävä, enkä muuten tammikuunkaan. Kaksi harvinaisen hämärää kuukautta, jotka jatkuvat aina pidempään kuin ne muut. Tai siltä se ainakin tuntuu. Mutta nyt näin työttömänä, tai ei, en halua sitä vielä itselle myöntää. Korjaan: nyt näin lasta kotonaan hoitavana äiti-ihmisenä aion etsiä näistä synkistäkin kuukausista ilon aiheita, katsella pikku-ipanan nopeaa kasvua ja jatkaa uusien, itselle jännittävien asioiden metsästystä elämääni. Tässä iässä on se hyvä puoli, että ei ole tuota nuoruuden hötkyilyä ja säntäilyä enää niin paljoa. Tosin nuoruuden rohkeutta vähän kaipaan lisää, mutta oikeaan suuntaan jo menossa. Onneksi tässä ollaan vasta neljänkympin korvilla. 

Vastaa