Minä valokuvassa oli pitkään ajatuksena kauhistus ja tulin aika taitavaksi valokuvien välttelijäksi. Mieluummin kuvasin muita. Katselin kyllä ihastuneena miten toisille kameran edessä oleminen oli niin luonnollista. Mistä kumpuaa kuvassa olemisen vaikeus? Itsellä kaiketi jostain nuoruudesta. Yläasteen luokkakuvissa ei taida olla kertaakaan hymyilevää Tiinaa. Se kamera vain ahdisti ja etukäteen oli mielessä vain se miten epäonnistunut kuva jälleen kerran tulee.
Lukioajoilta minusta taitaa olla viisi kuvaa. Tai no muutama päälle, mutta ensinnäkin valokuvia otettiin kameralla. Kaikilla ei tainnut edes olla kameraa. Yritän muistella mitä kuvia minusta on lukiosta. No ainakin vanhojen tansseista pari, yksi penkkareista? no se on itse asiassa hukkunut, ja ja.. pitäisi kysyä äidiltä. Itselläni nimittäin ei löydy albumeista mitään.
En ollut tyytyväinen siihen miltä näytin ja muutenkin se kamera oli yksi mörkö. Katselen tuskalla lomakuvia ensimmäiseltä kaukomatkaltani 15 vuotta sitten. Kaikki oli kivaa ja jännää, mutta ei sitä kuvista uskoisi! Niissä olin kuin jonkin sortin hautajaisissa. No, aikansa kun katselee näitä kerta toisensa jälkeen, niin on vaan helpompaa olla olematta valokuvattavana. Yhtään missään.
Makeasti nauroin aikanaan tarjoukselle olla mallina, kun vaateliike etsi sopivan ikäistä mallia villapaita-kuviinsa ja ohimennen kysyivät minua. Se onkin vastaukseni niin monesti ollut ja moneen asiaan. EI. Enhän minä. Joku muu on parempi. Ehei.
Kuvattavana olen aidosti ollut vain omissa häissäni. Palkkasimme hääkuvaajan ja muistan niin selkeästi miten kuvaaja Janne hoki joka paikassa ja kohdassa: “Tiina, saa hymyillä”.
Kuviin oli pakko alkaa totutella, kun viimein uskalsin aloittaa kirjoittamaan omaa blogia. Ajatus oli hautautunut aiemmin mm. siihen, että pitäisi ottaa kuvia itsestä sekä enhän minä nyt mitään tällaista voi alkaa.
Jotain tapahtui eräänä päivänä ja hetki oli selkeä. Se hetki, kun päätin, että nyt loppui katseen pois kääntäminen ja nynnyily. Perustan blogin, syteen tai saveen. Joudun ottamaan kuvia itsestäni asukuviin, mutta ehkäpä siitä selviää. Harjoittelu tekee mestarin. Toivottavasti.
Puolitoista vuotta myöhemmin
Kas, blogi on edelleen täällä. Asukuvia itsestäni on jo vino pino. Myös sisustuskuvia, jotka ovat ihanan helpottavia. Edelleen, koska ei tarvitse olla itse kuvissa. Mutta ei se kameran eteen astuminen pienen henkisen valmistautumisen jälkeen ole enää niin vaikeaa. Olen harjoitellut näyttämään rennolta. Harjoitellut näyttämään omalta itseltäni. Harjoitellut sitä naurua kameran edessä, joka oikeastikin tulee.
On ihan sama miltä me ulkoisesti näytetään. Jos omassa mielessä on mörkö ja jos kamera on mörkö, niin kameran eteen astuminen on ihan yhtä vaikeaa jokaiselle. Oman pään sisällä pitäisi antaa itselle enemmän siimaa olla omanlainen. Ei meistä toisenlaistakaan saa. Rohkaista itseään ja löytää halu ylittää itsensä.
Itse päätin olla häpeilemättä enää. En tiedä ketä varten häpeilin. 100 vuotta ja ketään meitä ei enää täällä ole. Vaikka tuntuisi, että itsensä välillä nolaisikin, niin takaan ja vannon, että 100 vuoden päästä sillä ei ole enää vällä. Ehkä sillä on väliä mitä omalla elämällään teki. Niin, joskus omassa mielessä joudun menemään vähän kauemmas etsimään rohkeutta tehdä se mitä oikeasti haluaa. Olisin voinut jatkaa elämää ilman kameraa. Mutta minulla ei olisi nyt kivaa harrastusta. Ei olisi omaa juttua, jota tehdä. Pidän hetkestä, kun pääsen kirjoittamaan kaikessa rauhassa kuvien oton jälkeen.
Minä selätin kamerapelon tavallaan itsekseni. Se tapa ei varmaan ole kaikille. Tiedän, että ihmiset ovat alkaneet luottaa uudelleen omiin kuvattavana olemisen taitoihin hyvän valokuvaajan edessä. Kenties varaatkin ajan hyvälle valokuvaajalle ja otatte valokuvat. Vaikka vain omaan albumiisi tai suoraan oman olohuoneen seinälle. Jokaisesta saa hyvät kuvat ja turha itsekriittisyys on jossain vaiheessa aihetta karistaa. Positiivisten kokemusten jälkeen seuraavat kuvat tulevat helpommin.
Kuvaamisesta
Otan kuvia kännykällä. Olen hommannut vaatimattoman kolmijalan. Selfie-keppi on. Blogin yhteyteen piti perustaa instagram ja sehän pakotti kuvien ottoon myös. Sinne otan välillä selfieitä. Nykyajan kirosana melkein. Mutta, moni haluaa nähdä ihmisen tilin takaa. On jotain tarttumapintaa mihin omassa mielessä tarttua ja siksi omia kuviani sinne laitan. Että olisin jollain lailla helpommin lähestyttävissä, jos somessa niin voi sanoa.
Selfiet ovat noloja, moni ajattelee. Selfien otto itsekseen vielä nolompaa. Entäpä kolmijalka keskelle kylää ja itse keekoilemaan sen eteen. Onks vähän noloa? Ehkä, mitä väliä.
Selfie ei ole itserakkauden merkki. Voit aivan hyvin ottaa niitä häpeilemättä. Ja se on osa esimerkiksi minunlaiseni bloggaajan hommaa. Näyttää omat kasvot aina välillä. Kuka täällä on ja miltä se mainitsemani päivän asu näyttääkään.
Kun sinne kameran eteen on viimein uskaltautunut, niin hommat eivät lopu siihen. Kameran edessä asennot, vaatteet ja valaistus näyttävät erilaiselta kuin livenä. Livenä hienosti toimiva homma voi näyttää kököltä kuvassa. Mutta huoli pois, näitä asioita oppii nopsaan ja kivannäköiset asennot löytyvät. Tikkusuorana on turha töröttää, pieni liikkeenpoikanen tekee kuvasta aidomman. Kerralla sitten useampia kuvia, eikä vain paria. Mahdollisuudet just hyvään kuvaan kasvavat, kun ottoja on useampi.
Valokuvassa oloa voi olla ihan kiva harjoitella noin muutenkin. Sitä arvostaa, kun seuraavan kerran työpaikalla otetaan henkilöstökuvia ja ne sitten killuvat seuraavat vuodet yrityksen kotisivuilla. Myös omiin henkilökohtaisiin somekanaviin, deittijuttuihin ja cv:hen voi olla ihan kiva laittaa oma kuva eikä viherkasvia.
Kännykkäkameralla kuvattaessa muista aina muuten pyyhkiä kameran linssi. Hippusen parantaa tarkkuutta, kokemusta on.
Turha kai sitä on kierrellä. Mitä paremmin itsensä kanssa tulee juttuun, sen paremmin viihtyy myös kameran edessä. Seuraavan kerran, kun joku haluaa ottaa kuvasi tai otat selfietä, sano reippaasti: joo, minusta saa hyviä kuvia.
9 thoughts on “Miten olla kameran edessä? Opin vasta, kun oli “pakko””
Minä en viihdy kuvissa, ja välillä tulee mieleen, että pitäisi harjoitella sitä. Ei se kuitenkaan tunnu riittävän tärkeältä, että viitsisin tehdä jotain niin epämieluisaa – se harjoittelukin kun tarkoittaa kameran edessä olemista. 😬 Onneksi matkablogissa omakuvat eivät ole niin suuressa roolissa.
Tuosta lopun lauseestasi tosin tuli mieleen, että pidänkö itse yllä kuvissa epäonnistumistani sillä, että hoen aina että “minä olen huono kuvissa”? Ehkä pitäisi ensin vain koettaa muuttaa ajattelutapaa. 🙂
Ymmärrän kyllä täysin. Kuvissa olo on epämiellyttävää. Kuvaahan ei pelasta vaatetus tai täydellinen valo, enemmänkin se, että on oma rento itsensä ja uskaltaa väläyttää hymynkaretta. Jännästi se kamera taltioi sen epämukavuudenkin joka kasvoilta helposti heijastuu. Että ehkä se rohkaisun sana itselle ennen kuvaa ei ole huono idea, kenellekään.
Kovasti olen koittanut altistaa itseäni kameran eteen, mutta vaikeaa se on edelleen. Mies kuvaa välillä työkseen, joten olen kamerataloudessa elänyt. Silti kuvattavana oleminen on aina kiusallista 😀
Joo, kiusallinen kuvaa hyvin sitä fiilistä kameran edessä. En tiedä tarvitseeko sitä niin kovasti kameran eteen elämässä pyrkiäkään, mutta toisaalta kuvat ovat muistoja. Katselen vanhoja kuvia mielelläni, muistaa mitä tehnyt ja missä, vaikka kuinka tönkkösuolattu silli niissä olenkin.
Voi järky! Minä pelkään kameraa kuin ruttoa 😬. En ole millään tavalla kuvauksellinen tapaus myös. Luonnossa näytän ihan normilta, mutta auta Armias, jos yritän selfietä. Mulle kävi juuri toisinpäin: oli nuorempana vähemmän pelokas kameran edessä. Sitten alkoi tulla kaikki maailman epäilyksiä. Mutta olen oikeasti varsin vaikeaa kuvattavaa ja vielä kun painoa tuli lisää iän myötä, entistäkin se paheni.
Kammosi kameraa kohtaa kyllä välittyy tekstistäsi. Sanonpa vaan, omaan silmään ne omat kuvat näyttävät välillä aika pahoilta. Luulenpa, että puolisollasi ja meillä muilla olisi ihan eri mielipide sinun selfiestä. Minä esimerkiksi kuvittelen aina näyttäväni nuoremmalta, mutta kuva paljastaa kyllä totuuden 😂 Onneksi ihan hyvin pärjää, vaikka omakuvia ei koko ajan ole napsimassa.
Nelikymppiseltä sinä näytät vain siinä ensimmäisessä kuvassa (epäilen, että sä olet oikeasti vähän päälle parikymppinen siinä🙂). Yleisesti ottaen sellainen juuri ja juuri kolmekymppinen mimmi. Kuin suoraan muotilehden kannelta. On mulla vielä opettelemista, jos haluan päästä lähellekään tuota luontevuutta kuvissa.
Jälleen ihana ja kiva postaus – kiitos!
Mä taas hymyilen ja nauran ja olen niin ilmeikäs, että puolet kuvista menee siksi pieleen. Oikeasti. Erikoisilmeet ja erikoisasennot jne.
Aiemmin en tykännyt olla kameran edessä, mutta nykyään vanhemmiten alkaa olla jo niin sinut itsensä kanssa, että edes jollakin tasolla luonnistuu. Ei se vieläkään mitään lempipuuhaa ole. Jotenkin kiusallista nostaa itsensä framille…?
Onneksi olet alkanut hymyillä kuvissa, näytät todella kauniilta ja fressiltä!
Minna
Mitä ihmeellisempiä ilmeitä sitä saakin aikaan kameran edessä, ei niistä ole tietoinen välttämättä ollut😂. Ihan totta, että liika ilmeikkyys voi näyttää kuvassa vähän hassulta, vaikka livenä se on vaan osa persoonaa. Ja varmaan riippuu vähän kuvasta mikä toimii ja mikä ei. Mieluummin iloinen kuin totinen sanoisin. Itsensä framille nostaminen on vaivaannuttavaa. Mutta on sitä kuvaa vaan kivempi katsoa, kun pystyy hetkeksi jättämään kiusallisuuden tunteen taakse ja olemaan rennosti kuvaustilanteessa.
Kiitos kauniista sanoista, nykyään hymy jo irtoaa.