Täytin viime vuonna 40 vuotta. Olen ollut huono juhlimaan synttäreitäni, aika usein ne ovat menneet ihan töissä, joten tapani mukaan en viime vuonnakaan juhlia järjestänyt. En sen puoleen alkanut hautajaisiakaan suunnittelemaan.
Ikä on onneksi vain numeroita, mutta ihminen kun on ihminen ja tuijottaa näitä pyöreitä, niin teki mieli vähän kirjoittaa asiasta. Jos vaikka joku nuorempi miettii miten sitä aikanaan selviää elämästä nelikymppisyyden jälkeen..
Pakko todeta heti aluksi, että olin iloinen täyttäessäni 40. Olisi aina mahdollista, että en olisi päässyt tänne asti. Lapsena jostain syystä ajattelin, että kuolen johonkin kasvaimeen 35-vuotiaana. Kun täytin 36, niin olin ihan, että huh. Nykyaikana moni meistä saavuttaakin neljänkympin, kiitos nykylääketieteen ja turvalliseksi tehdyn elämän. Pidän historiasta ja tietenkin kaivan tilastot esiin: antiikin roomalaisten elinaika oli hieman alle 30 vuotta, 1700-luvulla eurooppalaiset elivät jo 35-40 vuotta keskimäärin ja 1800-luvun lopussa Suomessa ihmisten elinajanodote miehillä oli 45-vuotta ja naisilla 50.
Ei ollut neljän kympin kriisejä noihin aikoihin. Onneksi nykyisin elämässä on muutakin kuin raataminen ja kuoleman pelko. Nyt elämästä pystyy nauttimaan, vapaa-aikaa on enemmän kuin koskaan ja itseään saa toteuttaa aika vapaasti.
Toivon näin perusterveenä nelikymppisenä terveyden kulkevan edelleen mukanani ja että ikävuosia olisi toinen samanmoinen edessä. Tällä hetkellä elämä hymyilee, mutta olen aina myös ymmärtänyt, että asiat voivat muuttua yhdessä yössä. Olen kiitollinen omasta elämästäni ja siitä mitä se nyt nelikymppisenä on.
Tiedän monen miettivän tässä iässä lapsia, saako niitä lainkaan tai pitäisikö vielä yrittää yksi lisää. Kello käy valitettavasti tässä asiassa, osan kohdalla epäreilun nopeasti. Jos on sinkku, saattaa mietityttää mistä sen oikean tapaisi. Ura voi tuntua pään hakkaamiselta seinään. Oma elämäni on mennyt omalla painollaan niin, että olen naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Olen onnellinen perheenäiti. Itseni kohdalla perheenperustamiskysymyksiä ei enää ole, mutta se ura. Voisi hyvin kysyä, että mikä ura. Se ei kohdallani lähtenyt lentoon, vaan totesin 38-vuotiaana palvelualantyöntekijänä, että Tessin korkein palkkaluokka tuli jo vuosia, vuosia sitten saavutettua. Onko tässä järkeä. Kaikki mara-alan ihmiset tietävät alan kiireen ja vaativuudenkin. Ja työajat ja palkan.. Sanoin matkailualalle heipat ja siirryin helpompiin, perhe-elämän kannalta suotuisampiin hommiin. Ja tyytyväinen olen ollut.
Moni vaihtaa alaa näiden ikävuosien korvilla ja ymmärrän täysin. Ja se liittyy siihen, että saattaa pikku hiljaa alkaa ymmärtää mitä elämältään haluaa. Ja se voi olla muuten täysin päinvastaista kuin se mitä 29-vuotiaana oli mielessä.
Näin nelikymppisenä itsevarmuus ja itsensä tunteminen on paremmalla tolalla kuin nuorempana. Vaikka nuorempana olin rohkeampi monessa asiassa, niin tunnen olevani enemmän sinut itseni kanssa juuri nyt. Opettelen edelleen monia asioita, mutta valmiiksihan tässä ei ikinä tule.
Olen myös ymmärtänyt viime vuosina olla hötkyilemättä. Monia upeita juttuja voi joutua odottamaan, niiden eteen joutuu tekemään töitä, jopa vuosia. Toinen juttu mikä on tullut iän myötä, niin ei tule ylläpidettyä ihmissuhteita velvollisuuden vuoksi. Samalla muiden mielipiteet tai ulkopuolelta saatu hyväksyntä ei ole enää niin tärkeää. Mieluummin olen oma itseni, kuin mukaudun muiden mielipiteiden mukaisesti. Uskallan siis sanoa mielipiteeni ja olen huomannut, että oikeat ystävät pysyvät, ylä- ja alamäissä.
Jos jotain huonoakin
Jos vertaan nuorempaan minään, niin jaksoin enemmän ja tehokkaammin silloin ennen. Nyt tekee mieli nauttiakin asioita, eikä suorittaa. Mutta siis, pidemmät työpäivät, yövuorosta suoraan aamuvuoroon (aika kun tein kahta työtä), bileillat ja valvotut yöt eivät tuntuneet miltään. Nykyään tarvitsen enemmän unta.
Nyt tuntuu myös, että palaudun hitaammin kaikesta. Huonosti nukutuista öistä, urheilusta, viinin täyteisestä illasta. Liikkua pitäisi enemmän siksi, että meillä naisilla neljänkympin jälkeen lihaskunto alkaa heiketä, ja vissiin moni muukin asia. Pieni liikunta tekee muutenkin hyvää. Huomaan, että ihan samaan tapaan en voi popsia mitä sattuu. Aiemmin mukavasti mahtuneet vaatteet eivät mene enää kiinni.
Ulkonäkö on muuttunut. Huomaan kasvojeni olevan kapeammat kuin nuorempana. Maan vetovoima on löytänyt silmäluomeni. Tyynyn painauma on vielä aamukahvinkin aikaan iloisesti poskessa. Monet kasvovoiteistani ovat nykyään hoitavia anti-aging tuotteita. Haluaisin aloittaa kasvojoogan (uskon sen tehoihin), mutta olen ollut liian laista aloittamaan. Näköjään tämä laiskottelu iän myötä vain pahenee. Huono juttu luulen.
Elämä jatkuu kuitenkin samanlaisena kuin kolmikymppisenä. Ihan samoja juttuja teen enkä tunne itseäni vanhaksi. Osa on elämänsä kunnossa nelikymppisinä. He, joiden lapset alkavat aikuisuuden kynnyksellä olla, ovat uuden tilanteen edessä kodin tyhjentyessä. Voi olla tilanne, että kerrankin on aikaa itselle. Itseään pitää muistaa, olla jopa itsekäs ja nyt jos koskaan on se hetki. Eläköitymiseen asti on turha odottaa. Tiedätte kyllä miksi.
Yksi harvoja sanoja mikä tuntuu vähän kauhealta on keski-ikä. Ei kukaan nelikymppinen ajattele olevansa keski-ikäinen, koska vuodethan vähän niin kuin yllättävät meistä jokaisen. En sinänsä tiedä minkä ikäinen kuvittelen pääni sisällä olevan, joskus sitä unohtaa oman ikänsä, mutta keski-ikäinen ei todellakaan ole se kuvitelma.
Ilmeisesti yleisesti ajatellaan yli 45-vuotiaiden olevan keski-ikäisiä. Jossain on myös väläytelty termin alkavan 40 ikävuodesta. Muistan nuorena parikymppisenä työkaverini totaalisen pöyristymisen radiouutisten aikaan, kun kerrottiin keski-ikäisen hukkuneen. Uutinen jatkui: ”tämä 45-vuotias löydettiin..”. Työt loppuivat hetkeksi kuin seinään, kun 45-vee mieskollegani huudahti, että törkeää miten hänen ikäisiään voidaan kutsua keski-ikäisiksi. En muista nyökyttelinkö vai hihittelinkö, mutta hän oli hetken poissa tolaltaan ja lähti tupakalle. Itse uutinen ei tainnut liikauttaa suuntaan tai toiseen sillä kertaa.
Niin että sanoilla on joskus väliä. Toki meistä itsestämmehän se on vähän kiinni miten vakavasti niihin suhtaudumme. Kuten varmaan noin muutenkin monien asioiden kohdalla. Välillä tuntuu, että huumoria tarvitaan ja rutkasti, että tästä koko elämästä selviää hengissä. Ei kun miten se meni..
No, jos elämästä ei selviä hengissä, niin nelikymppisyydestä kyllä. Se ei maata kaada eikä sitä kannata liikaa surkutellakaan. Sille ei voi mitään. Jos elämä jotain opettaa, niin sen, että jättää ne asiat omaan arvoonsa, joille ei mahda mitään. Keskittyy parempiin asioihin. Kaikessa on hyvät puolensa, myös joka vuosi karttuvissa ikävuosissa. Elämä on muuten paljon miellyttävämpää, kun suhtautuu asioihin positiivisesti, on utelias ja uskaltaa.
Mikä sinusta on ollut parasta vanhenemisessa?
16 thoughts on “Havaintoja nelikymppisyydestä”
Ihmisen elinajanodotusten muutokset ovat kyllä isoja historian näkökulmasta.
Äitini kuoli vähän päälle viiskymppisenä. Omalla kohdallani olen ehkä siitä johtuen ihmetellyt jokaista vuotta jonka olen itse tavoittanut tuon viiden kympin jälkeen 🙂
Ikääntyminen on lopulta aika hieno asia. Ei tarvitse enää niin hätäillä ja jännittää kaikkien asioiden kanssa. On oppinut senkin että asiat kyllä järjestyvät lopulta, eikä sekään kaada maailmaa jos ne eivät mene niinkuin itse olisi halunnut.
Voi, niin nuorena lähtenyt. Parhaansa sitä tekee, että arvostaa tätä elämää ja ikävuosiaan. Kieltämättä tietty hötkyily ja jännittäminen eri asioiden suhteen on vähentynyt radikaalisti. Elämä nyt on todellakin siinä mielessä helpompaa kuin nuorempana.
Kiitos tästä postauksesta, luin sen mielenkiinnolla. Itse en ole kärsinyt ikäkriiseistä, vaikka jakaiseen ikäkauteen pohdintaa ja ihmettelyä onkin riittänyt: kaksikymppisenä elämä oli edessä, elämänsuunta hieman hukassa ja kaikki onnellisen avointa, tukka auki tuulessa eikä huolta huomisesta. Kolmekymppisenä lapset olivat pieniä, urakehitys alkanut, elämällä oli jo jonkinlainen suunta ja tulevaisuuteen oli helppo suunnata, peilistä katsoi itseensä ihan tyytyväinen aikuinen. Nelikymppisenä lapset olivat isoja, parisuhdeaikaa oli/on enemmän, urahaaveita kohti oli mahdollista katsoa ja lähteä, ruuhkavuosikärjestä huolimatta elämä tuntui/tuntuun hyvältä. 45-vuotiaana sitä huomaa, että mm. terveys, ulkonäkö, jaksaminen alkavat muuttua. Oikeastaan ennen tätä nykyistä ikääni en ole moista huomannut. Hiljalleen viiden vuoden aikana on kertynyt kaikenlaista kremppaa, ja mainitsemasi palautuminen on tosiaan hitaampaa kuin aiemmin. Tarvitsen unta, terveellistä ravintoa ja säännöllistä liikuntaa pysyäkseni kunnossa. Mikä on tietenkin hyvä asia, ja näin on toki ollut miltei aina, mutta… En silti kriiseile, vaan yritän nauttia tästä iästä. Parhaan kykyni mukaan.
Totta, joka kerta on tullut vähän pysähdyttyä miettimään, kun pyöreitä on täyttänyt, 20, 30 ja 40. Jokaisessa vuosikymmenessä on ollut hetkensä, kuten sinullakin. Tämä alkanut 40. vuosikymmen on toivottavasti paras tähän astisista.
Ihana postaus, kauniisti ja lempeästi kuvaat vanhenemista. Mie olen miettinyt aika paljon uraa ja sitä, mille haluan ottaa aikaa enemmän. Aiemmin tein ihan sikana töitä, joustin ja jopa peruin treenejä, jos asiakas halusi tavata just siihen aikaan. Yksi ystävä eli silloin toisenlaista elämää – vajaata työviikkoa ja paljon omaa aikaa, koska miksi hän tekisi täyttä, jos pärjää vähemmälläkin? Niinpä, tämä raksutti oman aikansa omassakin mielessä ja nyt kesän alusta aloin tekemään vähän kevennettyä työviikkoa, koska ei ole taloudellisesti pakko tehdä täyttä työaikaa. 🙂 Jää enemmän aikaa somelle, ompelemiselle, valokuvaamiselle ja liikunnalle! Kerranhan täällä ollaan ja kannattaako sitä aikaa käyttää pelkästään töihin, kun on vielä terve ja elossa? Mukavaa viikkoa siulle!
Hei, ihan huippujuttu! Hienoa, että sinulla on mahdollisuus keventää töitä. Ei tarvitse itseään hengiltä raataa, vaan nimenomaan ottaa aikaa sille mikä tuntuu mielekkäimmältä. Tähän me kaikki taidetaan jollain lailla tähdätä: mielekäs omannäköinen elämä.
Kiitos, oikein kivaa viikon jatkoa sinullekin!
Minulla nelikymppisen kriisiä ei ilmennyt, ehkä juuri sen takia, että kolmenkympin kriisi oli aika raju. Olin vasta rakentamassa omaa elämää ja sain kuulla ensimmäistä kertaa, että hyvin suurella todennäköisyydellä saatan jäädä lapsettomaksi. Tai oikeasti se oli toinen kerta, kun gyne sen mainitsi.
Nelikymppisenä minulla oli pieni lapsi ja ura kesken, joten ei ollut aikaa kriiseille. Sitten huomasin, että nelikymppisenä on tosi kivaa olla 🙂(https://viaperasperaadastra.com/2021/05/14/ian-tuoma-helpotus/). Moni solmu aukeaa ja moni asia muuttuu helpommaksi juuri silloin, just niin kuin sanoit.
Samoja huomioita olen tehnyt minäkin. Parasta on ehkä juurikin tuo, ettei muiden mielipiteillä ja hyväksynnällä ole enää niin paljoa väliä kuin nuorempana. Eikä itselleen ole niin ankara. On paljon vapaampi tekemään asioita 🙂
Joo itselleen ei ole enää niin ankara ja se on tuonut kieltämättä rentoutta elämiseen. Ja siihen miten suhtautuu virheisiinsä sun muihin.
Aikamoinen kolmenkympin aloitus sinulla. Pahimpia uutisia sait sitten kuulla. Onneksi joskus ne ovat vääriä uutisia! Neljäkymppisenä on kivaa, vaikka ruuhkavuosiksi ovatkin osoittautuneet. Tässä ja nyt on hyvä olla.
Nelikymppisyys tuntuu monin tavoin elämän parhaalta ajalta. Heikentynyt palautumiskyky ja kunto sekä muutokset ulkonäössä eivät kyllä kuulu iän karttumisen ja nelikymppisyyden hyviin puoliin, ja myönnän toisinaan hieman haikailevani nuoruuden fyysisten ominaisuuksien perään. 😛
No näinpä! Eihän vanheneminen pelkkää juhlaa ole.. mutta hauskaa voi siitä huolimatta pitää 😉
Kun ikää tulee kroppa muuttuu. Eikä se vielä riitä tulee vaihdevuodet, joka muuttaa naista vielä enemmän.
Totta. Omalla kohdalla vaihdevuodet edessä. Ei voi sanoa sitä kovin odottavansa..
Tuo elämänarvostus on varmasti yksi mikä lisääntyy aina kun vuosia tulee lisää – hautaan saakka! 🙂
Kyllä, oman elämän rajallisuuden kun jossain vaiheessa tajuaa. Nuorenahan sitä ei paljon päätä vaivaa näillä ajatuksilla 😅