Alanvaihto nelikymppisenä – matkailuala jäi taakse, vaikka siitä pidinkin

Aika nuorena tehdään päätöksiä työelämän ensi askeleista. Kuinka monella menee kerrasta oikein? Vaikka ei kai sen onneksi tarvitse mennäkään. Kaikkihan me kasvetaan ja kehitytään ihmisinä vuosien varrella, joten mikä sopi meille kaksikymppisenä ei välttämättä ole enää oma juttu nelikymppisenä. Joku joskus sanonut, että ainut varma asia elämässä on muutos. Minun muutos työuralla kesti vain 16 vuotta tapahtuakseen. Mietin kyllä olenko se kuuluisa ”hidas hämäläinen”.

Unelma-ammattia ei ole oikeastaan koskaan ollut. Se olisi ollut mukavaa, varsinkin silloin, kun lukiossa elämän suunnasta piti päättää. Kiinnosti ihan muut jutut silloin. Tiesin tosin, että yliopistoon en hae. Yliopistossa vietetyt opiskeluvuodet kuulostivat pitkältä taipaleelta siinä vaiheessa ja ajattelin, että sellainen 3,5 vuoden rytistys saisi riittää. Eräällä välkällä istuin naulakoilla ja selasin yksin sitä opon antamaa paksua hakukirjaa. Kaikki Suomen opiskelualat ja paikat lueteltu. Punnitsin mielessäni eri aloja.  

Luin pariinkiin kertaan kohdan dramaturgi -linjasta. Pidin kirjoittamisesta ja rakastin teatteria. Lavalle en halunnut, mutta tiesin, että harjoittelemalla olisin voinut saada luotua tekstiä, joka olisi jotain. Tiedostin opasta selatessani kuitenkin realiteetit. En varmaan monta kertaa yrittämälläkään olisi päässyt sisälle, paikkoja vähän ja minä en ollut luonnonlahjakkuus. Joten jätin sen haaveen sikseen. En uskonut itseeni tarpeeksi. 

Pian silmiin osui matkailualan tutkinto. Kaikki luetellut ammatit alalla kiinnostivat jollain lailla. Olinhan ajatellut päätyväni ulkomaille asumaan jossain elämäni vaiheessa. Pläräsin puolihuolimattomasti vielä muut alat ja vaihtoehdot läpi ja tiesin mihin haen: matkailualalle. Viidentoista minuutin välitunti oli ohi ja ala päätetty. 

Hain muutamiin ammattikorkeakouluihin, mm. Mikkelin ammattikorkeakouluun. Kutsu pääsykokeisiin saapui eräs kaunis päivä ja paikkana Savonlinnan kampus. Ai apua, ajattelin. Mitä nyt? Ei se auttanut kuin ala-asteen vanha Atlas kaivaa esiin ja tutkia Suomen karttaa. Savonlinna sijaitsi noin 60 kilometriä susirajalta. Kiva, muistan ajatelleeni. En ollut sitten hakuvaiheessa kovin tarkkaan lukenut mihin haen. Kevät meni teatteriharjoituksissa rampatessa ja joo, vähän niihin yo-kirjoituksiin lukiessakin. 

Savonlinnaan sitten päädyin ja 3,5 vuoden opiskelun päätteeksi valmistuin restonomiksi. Kaikki vuotta aiemmin valmistuneet saivat vielä tradenomi -nimikkeen. Se olisi kelvannut itselleni. Kukaan ei tiedä mikä on restonomi. Tietävätkö tänä päiväkään? Päädyin lopulta jäämään Savonlinnaan, tapasin nykyisen mieheni v. 2004 ja aloitin hotellissa työskentelyn valmistumisvuotenani eli v. 2005. Muutaman vuoden päästä muutoksen tuulet virisivät päässä ja aloin opiskella datanomiksi töiden ohella. Valmistuinkin. Mikään ei muuttunut, jatkoin hotellihommia. Ensimmäinen breikki työelämästä tuli lapsen syntymän myötä. Kun töihin paluu kutsui alkoi tuntua, että halusin oppia lisää alastani. Hain lukemaan matkailun ylempää ammattikorkeakoulututkintoa v. 2015. Opiskelin töiden ohessa ja valmistuin. Jatkoin töitä kuten ennen. 

Olin vuoteen 2021 samaisen hotellin palveluksessa. Työ oli monipuolista, kesäisin kiireistä ja talvisin rauhallisempaa. Sain sovittua, että talvella olen aina putkeen kaikki lomat. Palkanlaskijat helisivät, mutta se oli itselleni tärkeää. Pääsimme mieheni kanssa aina karkaamaan kauas pois, koko lomaksi. Muutenkin työn joustavuus miellytti, en ollut pallo jalassa, vaan tärkeät omat asiat sai hoitaa työajalla. Kuitenkin 16 vuotta teki tehtävänsä. Työtehtävät olivat enemmän kuin tuttuja, palkka palvelualalla matala. Päädyin irtisanoutumaan toisen lapseni hoitovapaalla. 

Uuden aloittaminen

Olisin varmaan voinut jo aivan alussa varoittaa, että tällä tarinalla ei ole elämää suurempaa lopetusta, ainakaan vielä. Se unelma-ammatti ei ole hypännyt vieläkään eteen. Minä itse olen vain muuttunut; perhekeskeisemmäksi, mukavuudenhaluisemmaksi ja vaativammaksi. En halunnut enää hakea töitä, jossa tehdään jatkuvasti vuorohommia. Mieheni yrittäjänä tekee työnsä puolesta pitkää päivää, on välillä poissa, niin palapeli lasten hauista ja hoitopaikoista ei kiinnosta yhtään. Työaikojen vaihtelu ei varmastikaan tulevaisuudessa enää rassaa niin paljoa, kun lapset kasvavat. Juuri nyt se vuorotyörumba tuntuu melkein mahdottomalta ajatukselta. 

Tiedän, että elämässä ei aina saa sitä mitä haluaa. Edellä mainitut asiat mielessä uusi työ tuli kuitenkin kartoitettua ja löydettyä. Työt olen jo aloittanutkin. Uusi työni on rakennusalalla toimivan yrityksen toimistotyöt. Reskontrat, laskutukset, ns. paperiasioiden pyörittäminen kuuluvat nyt toimenkuvaani. Tosin paperityö on väärä sana. Hienot ohjelmistot ovat tehneet paperinpyörittämisestä mahdotonta.

Uuden aloittaminen on jännittävää. Pitää oppia uutta, sopeutua uuteen ja vaikuttaa edes jollain lailla täysjärkiseltä siellä uudessa työpaikassa. Eikö. Omalla alalla olisin halunnut jatkaa. Nämä päätökset ovat monen asian summa ja en voi sanoa, etteikö matalalla palkalla ollut päätöksen kanssa myös jotain tekemistä.

Ymmärrän, että matkailu- ja ravintola-alalla ollaan pulassa koronan jälkeisissä rekrytoinneissa. Moni vaihtoi lomautusten myötä alaa. Ja luulenpa, että moni on huomannut, että palkan saa helpommallakin. Vaikka suurin osa itse asiassa pitää omasta alastaan. Asiakkaiden palvelu ja onnistuneen palvelukokemuksen tuottaminen ovat tosi palkitsevia asioita mara-alalla.

Olisihan sitä minunkin työurallani ollut petrattavaa. Olisi voinut olla aktiivisempi etsimään uusia mahdollisuuksia. Paremman tulotason takaamiseksi yliopisto olisi ollut hyvä valinta. Aika pitkälti elämäni on ollut omissa käsissäni. Olenko katunut, että en edes harkinnut yliopistoa? En oikeastaan. Koska siinä tilanteessa en olisi sinne kuitenkaan hakenut. Nuorena tehtyjä valintoja ei saa tekemättömiksi, joten en kuormita itseäni harmittelemalla menneisyyttä. Vieläkin kerkiäisi opiskella vaikka ja mitä, jos haluaisi. 

Nyt tämä restonomi-datanomi opettelee käänteisiä rakennusalan alveja ja tutustuu tähän alaan paremmin. Ei sitä aina tiedäkään mistä itsensä löytää. En ehkä ollut ajatellut tätäkään, mutta juuri nyt sopii elämäntilanteeseen paremmin kuin hyvin. Niin ja mitä tällainen meikäläinen sitten muotiblogin tapaista täällä kirjoittelee? Noo, se onkin ihan eri tarina se.  

Oletko sinä muuten jo unelma-ammatissasi? Tai harkitsetko sellaiselle siirtymistä?

4 thoughts on “Alanvaihto nelikymppisenä – matkailuala jäi taakse, vaikka siitä pidinkin

  1. Musta aivan ihanaa kun näin aikuisena tiedostaa, ettei mitään päätöstä tarvi tehdä lopuksi elämää. Mä halusin kirjailijaksi, teininä se vaihtui lennosta valokuvaukseen ja valokuvaaja musta tuli. Halusin myös työskennellä maailmalla ja 90 maata on tullutkin nähtyä. Sittemmin vaaka on taas kallistunut kirjoittamisen suuntaan, enkä juurikaan kuvaa. Välillä pyöritin maahantuontifirmaakin.
    Yrittäjänä voin opetella uusia taitoja ja kehittyä mihin suuntaan haluan. Tää on ihan huikeaa!

    1. Hei juurikin näinhän se on! Sä olet kyllä upeasti kuunnellut itseäsi ja uskaltanut tehdä sitä mikä tuntuu oikealta. Osalla meistä menee vähän pidempään ennen kuin oma (ura)polku selviää. Yrittäjänä on mahdollisuus toteuttaa itseään monella lailla, samaa mieltä!

  2. Hei! Kiva juttu, oli mielenkiintoista lukea kokemuksistasi.
    Täällä tuskailen jo monennettako vuotta, miten voisin tehdä muutoksen työuraani…

    1. Kiitos, kiva kun kävit lukemassa ❤ Jep, tiedän mistä puhut. “Muutama” vuosi tuossa itselläkin vierähti miettiessä ja hakiessa suuntaa. Silti sitä jämähti tekemään sitä samaa. Ei sillä, hommassa oli puolensa, mutta kyllä se muutos sieltä tulee, jos sitä haluaa. Asia pitää sanoa ääneen, pitää mieli avoimena, tarttua tilaisuuksiin, kuunnella itseään. Oikea suunta löytyy kyllä lopulta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.